Kyudon harjoittelu

Vaativan ammuntatekniikan opettelu on aikaavievää, ja harjoitteluun kuuluu erilaisia vaiheita.

Harjoittelu aloitetaan gomuyumilla, jousen kahvaosalla, johon on kiinnitetty kuminauha. Tämän laitteen avulla opetellaan tekniikan alkeet turvallisesti, ennen kuin voidaan aloittaa jousen käsittely. Ammuntatekniikan alkeiden opettelu näin on tärkeää, koska muuten jänne saattaisi vahingoittaa ampujaa. Tämä vaihe kestää yleensä muutaman kuukauden, jonka jälkeen seuraa karabiki, harjoittelu tyhjällä jousella ilman nuolta ja käsinettä. Tämän lyhyen vaiheen tarkoituksena on totuttaa ampuja jouseen, antaa lihaksille oikeanlainen tuntuma. Vähitellen otetaan mukaan nuoli ja käsine, yritetään laukaisua verkkoon, kokeillaan, miten nuoli irtoaa laukaisussa. Ennen kuin ampuja on valmis ampumaan täyttä matkaa, on hänen vielä hiottava taitojaan makiwaran edessä. Makiwara on telineellä seisova tiukkaan kääritty olkirulla, johon ammutaan noin kahden metrin etäisyydeltä. Vasta, kun ampuminen makiwaraan sujuu vaikeuksitta, ampuja on valmis siirtymään täyden matkan ammuntaan.

Ampuminen tapahtuu aina samalla tavalla, ja se on jaettu kahdeksaan vaiheeseen (hassetsu). Kyudo-ampuja pitää jousta aina vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä on ampumahansikas, jossa on ura jäneteen vetämistä varten. Laukaisussa ampuja käyttää aktiivisesti sekä oikeaa että vasenta kättään. Ammuttaessa kaksi nuolta jälkimmäinen nuoli pidetään ensimmäisen laukauksen aikana tallessa oikeassa kädessä.

Maalitaulu (mato) on halkaisijaltaan 36 cm, ja etäisyys siihen on 28 metriä. Maalitaulu on paperia, joka on pingotettu puiseen kehään. Oikealla dojolla maalitaulut nojaavat maavalliin, urheiluhalleissa ammuttaessa käytetään synteettistä taustamateriaalia ja taustaverkkoja. Voidaan myös ampua 60 m:n matkalta halkaisijaltaan metriseen tauluun (enteki)

Välineet

Jousi

Japanilainen jousi (yumi) on ns. pitkäjousi, ja sen normaalipituus on 227 cm. Pituus kuitenkin vaihtelee hieman riippuen ampujan vetopituudesta (yatsuka), matkasta kurkunpäästä sivulle ojennetun käden sormenpäihin. Luonteenomaisinta ja poikkeuksellista japanilaisessa jousessa on pituuden lisäksi epäsymmetrisyys. Jousen kahvan yläpuolelle jäävä osa on noin 2/3, alapuolinen osa 1/3 koko kaaresta. Jousi on valmistettu perinteisesti bambu- ja puusäleistä laminointitekniikalla. Nykyään käytettävistä jousista suurin osa on puuta, bambua ja lasikuitua, usein myös hiilikuitua. Jousi on ns. vastakaarijousi, eli se on virittämättömänä taipunut vastakkaiseen suuntaan kuin viritettynä. Jänteen materiaali on nykyään venymätöntä kevlaria perinteisen hampun asemesta. Kahva on nahkaa. Jousen voima valitaan ampujan voimien mukaan. Tekniikan ja voimien karttuessa voidaan siirtyä vähitellen käyttämään yhä vahvempaa jousta.

Nuolet

Nuolet (ya), joiden materiaali myös on perinteisesti ollut bambu, valmistetaan nykyään useimmiten alumiiniputkesta. Nuolet ovat huomattavan pitkät johtuen ammuntatekniikasta, jossa nuoli vedetään pitkin poskea korvan taakse saakka. Ampujan nuolten pituus on jousen tapaan riippuvainen hänen vetopituudestaan. Nuolissa käytetään linnunsulkia ja ne ammutaan yleensä pareittain, jolloin eri suuntiin kaartuvat sulat muodostavat nuoliparin (haya ja otoya).

Käsine

Kyudo-ampuja käyttää oikeassa kädessään peurannahkaista käsinettä (kake, yugake), jossa on puulla kovitettu peukalo. Peukalon juuressa on ura, johon jänne asetetaan. Käsineessä on koulukunnasta riippuen kolmesta viiteen sormea, peukalo mukaan lukien. Käsineen alla käytetään aluskäsinettä (shitagake), joka estää hien imeytymisen nahkaan.

Vaatteet

Perinteinen japanilainen urheiluasu, jonka alaosana yleensä musta housuhame (hakama), yläosana lyhyt- ja kapeahihainen takki (gi), joka on yleensä valkoinen. Hakaman alla käytetään nelimetristä vyötä (obi). Kyudo kyohon edellyttää valkoisten sukkien (tabi) käyttöä, mutta osa perinteisistä koulukunnista ampuu paljain jaloin. Korkea-arvoiset ampujat käyttävät ampuessaan hillittyä, yksiväristä kimonoa, yleensä raidallisen hakaman kanssa. Naiset käyttävät ampuessaan myös rintasuojaa (muneate).

Dojo

Paikka, jossa kyudoa harjoitetaan, on kyu-dojo. Perinteisenen dojo on puulattiainen rakennus, missä on avoin seinä, joka suuntautuu sisäpihalle, jonka vastakkaisessa päässä ovat maalitaulut katoksessaan. Suomessa kyudo-ampujien dojot ovat useimmiten tavallisissa ammunta- tai urheiluhalleja.

Erilaiset koulukunnat

Kyudossa, kuten kaikessa jousiammunnassa, on tarkoituksena osua maalitauluun. Kyudoa harjoitetaan kuitenkin useissa koulukunnissa, joista toiset periytyvät sotilaskoulutuksesta, toiset seremoniallisesta ammunnasta. Näin ollen myös painotukset ovat erilaisia. Toiset painottavat esteettisyyttä, toiset tehokkuutta. Onkin niin, että osumaan on pyrittävä oikealla, hyvällä tekniikalla. Ja kääntäen: jos ampuu oikealla tekniikalla, osuma on väistämätön.

Teknisesti kyudo voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: seremonialliseen jousiammuntaan (reisha) ja sotilasammuntaan (busha). Seremoniallinen ammunta keskittyy rituaaleihin ja kyudon maagisiin puoliin, ja voidaan sanoa, että tämä on nimenomaisesti Ogasawara-ryun aluetta. Sotilasammunta voidaan jakaa seisaalta ammuntaan (hosha), ratsailta ammuntaan (kisha) ja niin sanottuun temppeliammuntaan (dosha). Näistä ratsailta ammuntaa ja seisaalta ammuntaa harjoitetaan edelleen.

Vuonna 1896 joukko vanhoja kyudo-mestareita kokoontui yhteen pelastaakseen perinteisen jousiammunnan. Honda Toshizane, Tokion keisarillisen yliopiston kyudon opettaja, yhdisti sotilas- ja seremonialliset ampumatyylit luoden hybridin, jota kutsutaan Honda-ryuksi. Vuonna 1949 perustettiin Japanin kyudo-liitto (Zen Nihon kyudo renmei). Liiton vuonna 1953 julkaistu käsikirja kertoo, miten eri koulukuntien ampujat voivat ampua yhdessä kilpailuissa tai vyökokeissa.

Suomessa eninten harjoitettava koulukunta Heki-ryu Insai-ha perustuu jalkaväen sota-ammuntaan. Japanissa ja maailmanlaajuisesti suurin koulukunta on Japanin kyudo-liiton tyyli.

Kyudo ja Zen

Saksalaisen esoteerisen mystikon, filosofian professori Eugen Herrigelin kirjoittama kirja “Zen ja jousella ampumisen taito” on vaikuttanut suuresti kyudon yhdistämiseen zen-buddhalaisuuteen. Herrigel matkusti Japaniin “etsimään zeniä” ja oli ensimmäisiä kyudohon tutustuneita eurooppalaisia. Japanilaisen kulttuurin ja uskonnon tutkijan Yamada Shojin mukaan Herrigelin kirja perustuu suurelta osin väärinkäsityksiin, jotka syntyivät hänen kyudo-opettajanaan toimineen Kenzo Awan ja Herrigelin yhteisen kielen puutteesta, Awa-sensein erikoisesta ja sekavasta persoonallisuudesta sekä Herrigelin nimenomaisesta pyrkimyksestä hakea ja löytää zen jo lähtiessään Japaniin. Mielenkiintoista on, että Herrigelin kirja on käännetty myös japaniksi, ja se on vaikuttanut sielläkin käsityksiin kyudosta.

Kyudoa, kuten mitä tahansa muutakin, voi harjoittaa myös meditatiivisesti, ja se sopiikin tähän erinomaisesti vaatiessaan herpaantumatonta keskittymistä. Kyudoa harjoitetaan kuitenkin pääasiassa urheiluna muiden budolajien tapaan. Se on teknisessä vaikeudessaan erinomaista kehon ja mielen hallinnan opetusta.